Miten tähän on tultu?

ALKUTILANNE
Loppuvuosi 2012 tai alkuvuosi 2013. Miten vain. Tuli epämääräinen puhelinsoitto tervakoskelaisilta kavereiltani (Heidän soittonsa ovat yleensä epämääräisiä).
Tammisen Pekka kertoi työryhmänsä (Jammu Koukkari ja Harri Valo) kanssa kokoavansa aineistoa näytelmää varten. Näytelmä kertoisi Tervakosken ja paperitehtaan yhteisestä taipaleesta. Painottuen 1960-1980 lukujen paikkeille. Oli jo tehty haastattelujakin.
Kysyi lähtisinkö mukaan haastatteluja tekemään ja kirjoittamaan niitä puhtaaksi.
Juttu tuntui niin järjettömältä, että suostuin välittömästi. Taisi muuten  kuulua vahingoniloista naurua puhelimesta.
Meni jokin aika ja pidettiin palaveria Seuratalolla. Mietittiin  haastateltavia henkilöitä ja sovittiin kevään aikaan pidettäväksi joitakin. Niitä pidettiinkin ja hyviä kertomuksia kuultiin. Ei kaikilta tarvinnut kysyäkään mitään, kun jo tarinaa tuli. 
Monet muistelukset ja kertomukset kuultiin ja kirjattiin ylös. Jotkut tapahtumat olivat sellaisia, että niistä löytyi erilaisia muistikuvia. Kertojasta riippuen.  Hauskaakin oli.
Tuli haastateltua eri henkilöstöryhmiä. Johtotasolta työmieheen. Oli eläkkeellä olevia ja vielä töissäkäyviä.
Aineistoa kertyi. Ainakin sata sivua. Olisi varmaan tullut enemmänkin.
Oli muitakin tietolähteitä. Tervakosken Kaiku ja paikkakunnasta kirjoitetut historiikit. Samoin netin keskustelupalstat täyttivät aiheeseen liittyvää tiedonhaluamme.
Aineistoa siis kertyi, mutta miten näistä tulisi näytelmä?
Ja miten tulisi näytelmä tervakoskelaisista? Että se olisi ja sen tunnistaisi kertovan Tervakoskesta.
 
JATKOA SEURASI
Kun materiaalia alkoi kertymään, pohdittiin työryhmässä miten se muokkaantuisi näytelmäksi. Saisihan näistä tietysti kokoon sketsisarjan ilman juonta, mutta ei kai se ollut tarkoitus.
Onneksi joillakin ryhmän jäsenillä (kaikilla muilla, paitsi minulla) oli järki päässä ja jonkinlainen teatterikokemus. Päädyttiin kysymään ammatti-ihimisiltä.Sanna Saarela ja Metti Löfberg tulivat tukemaan meitä. Heti ensimmäisessä yhteispalaverissa ja tutustumiskäynnillä tehtaalla, näkyi heidän ammattimainen otteensa ja osaamisensa. Melkein siinä Lumppulinnasta kerros purettiin, taisi piippukin kaatua (en ihan muista), mutta isoin asia oli, että nuo irralliset ja löyhästi toisiinsa liittyvät haastatteluaineistot alkoivat muuttua sujuvaksi näytelmäkertomukseksi. Sillä olisi siis alku ja loppu sekä jotakin niiden välissä. Ja se tuntuisi tervakoskelaiselta.(Tässä vaiheessa muuten tuntui lähes samalta, kuin runsas neljäkymmentä vuotta sitten uimarannalla. Hypättyäni laiturin päästä Alasjärveen ja räpiköiyäni pitkään veden alla, pääsin viimein pintaan ja pystyin hengittämään). Ehkä tästäkin selvitään.